Kiire ei kelpaa huonon journalismin syyksi

Perinteisen journalismin tiukka työnjako on ohi, ja toimittajalta odotetaan yhä enemmän erilaisten tiedotusvälineiden hallintaa sekä journalismin yhdistämistä teknisiin taitoihin. Näin kertoi Yleisradion Keski-Suomen uutistoimittaja Timo Hytönen.

Hytösellä on kokemusta asiasta, sillä alueuutistoimitus on kokenut suuria muutoksia Yleisradion vuoden 2003 rakenteellisen uudistuksen takia. Muutoksen päämääränä oli toimittajien pikakurssittaminen eri julkaisukanavia hallitseviksi sisällöntuottajiksi.

”Yksi toimittaja ei yksinkertaisesti voi hallita koko mediakenttää”, kritisoi Hytönen muutoksen suuntaa.

Yleisradio päätyi Hytösen mukaan eräänlaiseen välimuotoon, jossa toimittajat työskentelevät työparina kuvaajien kanssa suurillakin työkeikoilla, siinä missä uutistiimit olivat ennen suurempia.

Modernin toimitustyön prosessi alkaa Hytösen mukaan radioon tehdystä tiivistetystä uutisytimestä, joka siirretään myöhemmin nettiin ja lopulta televisioon. Hän katsoo tässä järjestyksessä olevan ongelmansa, koska oleellisimman uutisytimen pitäisi oikeastaan olla nettiin siirtyvä tekstinpätkä.

Toisaalta taas viimeisenä oleva televisio tuottaa visuaalisena kanavana eniten materiaalia, joka siirretään myös muihin medioihin.

Monimediallisuus on Hytösen mukaan kasvattanut sekä työmäärää että kiirettä. Uuden ilmiön ongelmien ytimessä on hänen mukaansa kysymys toimittajien ammattitaidon rajoista: voiko yksi toimittaja oikeasti hallita koko modernin tiedotusvälineiden kirjon kuin aito moniosaaja?

Hytönen painotti, että toimittajat eivät saa alistua täysin kiireen vaatimuksille. Kiire on hänen mielestään huonoimmillaan tekosyy epäpätevyydelle.

”Me teemme journalismia, emme julkaisuja.”

”Jumala loi ajan, saatana almanakan”

Pastori-toimittaja Hilkka Olkinuoralla oli iltapäivän puheenvuorossaan yksi teesi: median hidastaminen. Hän kritisoi yhteiskuntamme arvoja, joiden mukaan koko ajan on edettävä nopeammin, voimakkaammin ja korkeammalle. Hän haastoi kuulijoita miettimään, ketä kiire hyödyttää vertaamalla almanakkaa saatanan tekeleeseen.

”Kiireinen on kuuliainen. Hän ei ehdi kyseenalaistamaan”, Olkinuora pohti.
Kiireessä turvaamme stereotypioihin, jolloin haastateltavat ja alaisetkin typistyvät kaksiulotteisiksi paperinukkeihmisiksi.
”Tällöin haastateltavia on helppo jututtaa, ja alaiset on helppo erottaa.”

Median on Olkinuoran mukaan toimittava paitsi hitaammin myös syvemmin. Hän kokee joka tuutista tursuavan sisältöä, jossa ei ole purtavaa.
”Toimituksissa tunnutaan ajattelevan, että viime tingassa tehty on enemmän uutinen”, pastori paheksui.

Tiedottajanakin työskennellyt Olkinuora väläytti mahdollisuutta, että alaisten kiireistäminen olisi esimiesten salaliitto, jolla omat ideat pidetään kurissa.
”Kun halutaan syöttää väärää tietoa, sitä syötetään silloin, kun vastaanottajalla tiedetään olevan kiire.”

Olkinuora esitti, että ”slow media” on ennen kaikkea tahtokysymys. Hänelle hidas media suhtautuu nopeaan kuin ”istukka verensiirtoon tai hyvä ateria hampurilaiseen”. Olkinuoran mielestä ajan kanssa tekeminen ei ole kytköksissä printtiin.

Puhuja muistutti myös, ettei ajan kanssa tehtyyn mediaan sovi suhtautua kritiikittömästi.
”Poika, jonka suunnitteleman koulusurman poliisi hiljattain esti, oli jättänyt jälkiä nettiin kolmen vuoden ajan.”

Olkinuora uskoo kuitenkin, että hitaasti syntyy parempaa. Hän siteerasi Richard Nixonin eroon johtanutta Watergate-skandaalia tutkineiden journalistien esimiestä, joka vastustuksesta huolimatta uskalsi antaa alaisilleen aikaa jutun tonkimiseen.
”Jos ei tiedä, missä satama on, mennään aina vastatuuleen.”

Projektista projektiin

Kiire työelämässä on nykyään yleinen ilmiö ja vaivaa toimittajien lisäksi muitakin ammattiryhmiä.

Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteiden tutkijan, dosentti Jussi Vähämäen työssä kiire on tullut tutuksi. Hän tutkii työn ja raja-alueiden hyvinvointia.

Vähämäki on omassa työssään kokenut muutoksen työn luonteessa. Hän sanoo kuuluvansa sukupolveen, joka on tottunut pitkäkestoiseen työhön. ”Nyt projektiluontoisuus on tullut pitkän uran tilalle. Se tuo mukanaan tunteen, että on kiire ajatella jo uutta projektia, ennen kuin edellinen on ehditty saada loppuun.”

Tutkimusjohtajana ollessaan Vähämäki huomasi ”vaietun salaisuuden”. Aikataulut eivät välttämättä pitäneet kenelläkään, ja silti siirryttiin jo seuraavaan asiaan.

Hän arvelee kiireen olevan nykyajalle välttämättömänä pidettyä jatkuvaa viritystilassa oloa.

Vähämäki pohtii kysymystä kiireen selviytymiskeinosta. Hän arvelee, että toiset taistelevat kiirettä vastaan järjestelmällisyyden avulla. Tutkija nostaa esiin, ettei nykyistä kiirettä voida järjestelmällisyydellä hävittää. Kiihtyvä vauhti ja kiire sekoittavat järjestykset ja aiheuttavat siten pettymyksiä, joilla voi olla taas itsetuntoa huonontava vaikutus.

”On uitava virran mukana tai pyrittävä siitä pois ottamalla etäisyyttä työtehtäviin.”

Onko nopein toimittaja paras toimittaja?

”Jäävätkö hitaammat pohdiskelijat pois työyhteisöistä, jos tulevaisuudessa paras toimittaja se, joka on kaikista nopein?” kysyy journalismikritiikkiseminaariin osallistunut Pia Sivunen.

Sivunen suunnittelee työkseen toimittajien täydennyskoulutusta. Hänen mukaansa seminaari on hyvä mittari siihen, missä toimittajan työssä mennään tänä päivänä.

Erityisen mielenkiintoisena Sivunen piti kysymystä toimittajan työn nopeuden vaatimuksesta ja sen vaikutuksesta työyhteisöihin.
”Tuleeko nopeudesta määräävä ominaisuus toimittajan työssä? Pitääkö olla kahdeksan kättä ja hallussa sata asiaa?”

Sivusen mielestä kiinnostavaa oli myös Jenni Gästgivarin pohdinta kiireen ristiriitaisuudesta. Gästgivarin mukaan kiire on sekä hyvä että paha asia. Parhaimmillaan se voi toimia työn liikkeellepanevana voimana.

Myös Aamulehden toimittaja Liisa Heinänen on huomannut kiireen eri puolet työssään.

”Kiire työssä voi olla tappavaa tai hyvää. Tappavaa se on esimerkiksi aamupalaverin työnjaossa, jossa tuntuu, että jutusta täytyy saada irti miljoona asiaa: nettiversiota, grafiikkaa, sähkettä. Hyvä asia kiire on silloin, kun uutinen tulee puoli tuntia ennen deadlinea. Se auttaa painamaan jutun valmiiksi.”

Heinänen kuitenkin muistuttaa, ettei toimittaja voi revetä kaikkialle.
”Aina voi sanoa ei, jos työtä on liikaa.”

Kiire ei ole mustavalkoinen syyllinen

”Toisaalta kiire potkii tekemään, mutta toisaalta juttujen taustoittaminen ja luova prosessi kärsivät”, pohtii tiedotusopin opiskelija Jaakko Koivisto, 27. Koiviston mielestä aamupäivän keskusteluissa oleellisinta oli kysymys: kärsiikö laatu siitä, että työ on kiireistä? ”Ei se ainakaan paranna laatua”, hän vastaa omaan kysymykseensä.

Koiviston mukaan kiire ei väistämättä vähennä median kriittisyyttä, mutta ”se riski on aina olemassa.” Hän myös muistuttaa, että on eri asia työskennellä lehdessä, joka ilmestyy kerran kuussa kuin joka päivä ilmestyvässä lehdessä.

Tähän mennessä Koivisto on tehnyt töitä lähinnä freelancerina ja tiedottajana eikä koe kiirettä nyt osaksi työtään. Aihe kuitenkin kiinnostaa häntä. Tulevaisuudessa Koivisto ei välttämättä suuntaudu toimittajan työhön. Media-alalla on paljon erilaisia työtehtäviä, jotka houkuttelevat opiskelijaa.

Koivisto kuitenkin huomauttaa, että kiire näkyy nykyään muillakin aloilla. Hän laajentaa aiheen koko työelämään: ”Täytyy saada enemmän aikaan lyhyemmässä ajassa.”

Hyvän tekemiseen ei ole aikaa

Opiskelija Titta Pulkkisen, 23, mielestä tavallinen toimittaja ei pysty kiirettä vähentämään. Ei voi sanoa, että nyt on liian kiire ja jättää juttu tekemättä. Varsinkin nuoret toimittajat tekevät Pulkkisen mukaan kaikki käsketyt työt. Jossain vaiheessa pitää kuitenkin todeta, että ei pysty repeämään joka paikkaan yhtä aikaa.

”Sähköisessä mediassa, kuten radiossa, kiire tulee ikään kuin luonnostaan. Maakuntalehdesssä ehtii välillä käydä kahvillakin”, neljättä vuotta tiedotusoppia opiskeleva Pulkkinen kertoo.

Pulkkisen mielestä monilla aloittelevilla viestinnän opiskelijoilla on liian romanttinen kuva toimittajan työstä. Jos tahti on neljä juttua päivässä, luovuus on todella kaukana.

”Radiotyössä kiire näkyy niin, että hyvät kysymykset puuttuvat. Pieniä virheitä, erityisesti asiavirheitä tulee jatkuvasti, kun ei ole aikaa tarkistaa ja hakea tarpeeksi lähteitä”, Pulkkinen sanoo. Hän on ollut töissä kesätoimittajana ja freelancerina alueradiossa sekä nettitoimituksessa.

Seminaarissa Jenni Gästgivar puhui kiireestä saatavista hyvän olon tunteista. Titta Pulkkisen mielestä pienen kiireen alla toimiikin parhaiten. Sillä on kuitenkin rajansa. Jos päätoimittaja ehdottaa neljää isoa juttukeikkaa samalle päivälle, voi homma tuntua mahdottomalta.

Kiireen vähentämisessä tärkeintä on esimiesten kokemus ja arviointikyky. Uudet johtajat saattavat vaatia alaisiltaan liikaa.

”Kiire vaikuttaa erityisesti nuorella toimittajalla ammatti-identiteetin kehitykseen. Hyvän tekemiseen ei ole aikaa”, Pulkkinen harmittelee.

Pulkkisen mielestä nettilehden konsepti ei ole vielä ihan loppuun asti mietitty. Uutisia suolletaan verkkoon ihan liikaa. Lukijan ei voi vaatia löytävän asian ydintä tiedon valtamerestä.

Hengailu ei ole hukkaan heitettyä aikaa

Yleisökeskustelussa tuotiin esiin, että toimittajan työ on luovaa työtä, jossa tarvitaan aikaa myös ideointiin ja asioiden sisäiseen prosessoimiseen.

Teeman avasi Aamulehden toimittaja Liisa Heinänen, joka kommentoi, että myös näennäisesti tuottamaton aika, pysähtynyt hetki ennen kiirettä, on oleellista työn tuloksen kannalta. Hän kysyi opiskelijoiden projektiryhmän edustajilta, mitä selviytymiskeinoja tutkimukseen vastanneilla toimittajilla oli kiireen varalle.

Anni Kakkolan mukaan tätä ei suoraan kysytty haastatteluissa. Kysyttäessä ”Jos on kiire, mistä työprosessin osasta karsit”, moni kertoi karsivansa ajatustyöstä ja haastatteluista, koska se on oikeastaan ainut konkreettinen osa, jossa voi säästää aikaa.

Heikki Hellman piti tätä kehitystä harmittavana.

”Ideat syntyvät, kun pudotaan työstä ulos”, Hellman viittasi juttuideoiden syntymiseen työajan ulkopuolella.