”Kiire ei luonnehdi pelkästään uusia työmuotoja, vaan se läpäisee koko työvoiman”, kiteytti valtiotieteen dosentti Jussi Vähämäki ajatuksensa.
Vaikka työaika on pidentynyt, työpaikalla käytettävä aika on vähentynyt. Tämä saikin Vähämäen pohtimaan: ”Työajan pidentymisen yksilöllinen tunne on medioiden luoma harha. Voidaan kysyä: onko kiire siten harhaa?"
1990-luvun puolivälissä tuotantoon tulleella uudella teknologialla on Vähämäen mukaan yhteys kiireen tuntemuksiin. ”Mielestäni tämä itsestäänselvyys on outoa, koska työvälineiden ja koneiden kehittymisen mukana muuttuvat myös työn organisointi ja sisällöt.”
Vähämäen mukaan työkalut vaikuttavat mielialoihin, käyttäytymiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Dosentti ajattelee, että aiemmilta ajoilta tutun koneiden ja liukuhihnatyön ulkoisen kurin pitäisi olla nykyisin korvattavissa itsekurilla.
Tässä pyrkimyksessä Vähämäki korostaa itsenäistä vuorovaikutuskykyä koneen kanssa. ”Voidaan kysyä, hallitseeko tämäntyyppistä liukuhihnatyötä kiire”, myös kirjailijana työskennellyt Vähämäki filosofoi.
Vähämäki pitää teknologian tärkeimpänä seurauksena työajan ja työrajojen rikkomista. ”Nykyään työtä luonnehtivat epämääräisyys ja päällekkäisyys. Työ ei ole enää kronologista vaan kestoa. Kestossa eläminen on kiireessä elämistä.”
Vähämäki totesi kiireen olevan kaikkien aistien käyttöä. ”Se kohdistuu koko elämän kehyksiin, ihmisen olemassaoloon ja persoonaan. Samalla kiire korostaa yksilöllisen persoonan merkitystä työssä.”
Hänen mukaansa yksilölliset ratkaisut korostuvat myös kiirettä vastaan taistellessa.
"Toisinaan on vain uskallettava hypätä pois kiireen oravanpyörästä."
