Musiikkijournalismi elää ja voi hyvin muun journalismin ohella. Sen kovan ytimen muodostaa musiikkikritiikki, jota itseään kritisoidaan suhteellisen harvoin.
Aiheeseen on kuitenkin perehtynyt musiikintutkimuksen ja tiedotusopin opiskelija Aino Heikkonen. Hän on seurannut musiikkikirjoittelua noin kymmenen vuoden ajan. Hän näkee musiikkijournalismin osin elitistisenä harvojen puheena pienelle piirille.
Mikä musiikkijournalismissa on vinossa?
”Musiikkijournalismin kirjoittelu on liian usein elitististä. Toki hyvääkin kirjoittelua on, mutta liian usein musiikkipalstoilla viljellään turhia, vaikeaselkoisia sivistyssanoja, joita alaan perehtymättömän on hankala ymmärtää. Klassisen musiikkijournalismin kielessä käytetään italialaisia musiikkitermejä ja rock-kirjoittelussa puolestaan genren erikoissanastoa esimerkiksi riffi.”
Mistä elitismi johtuu?
”Musiikkijournalismilla on pitkät historialliset perinteet. Jo alusta lähtien kriitikot ovat olleet alansa ammattilaisia, jopa säveltäjiä. Nykyinen rock-kritiikki puolestaan juontaa juurensa brittiläisestä lehdistöstä, josta ovat peräisin usein käytetyt anglismit.”
Kuka tästä elitismistä kärsii?
”Kärsijäksi muodostuu tavallinen, suuri yleisö. Jos ei ymmärrä täysin lukemaansa, voi tulla sellainen tunne, ettei voi ymmärtää kyseistä musiikkiakaan. Vaikeatajuinen kirjoittelu on luotaantyöntävää ja etäännyttää yleisön esimerkiksi klassisen musiikin ja progressiivisen rockin parista.”
Millaista musiikkijournalismin tulisi olla?
”Selkeämmin kirjoitettua, eli alan sanastoa voisi avata ymmärrettävämmäksi, ja vierassanoilla tulisi olla suomenkieliset vastineet.”
Mitä kehitysehdotuksia sinulla on?
”Muutoksen tulisi lähteä toimitusten esimiehistä: heidän pitäisi vaatia kirjoittelulta tavalliseen lukijaan vetoavaa selkeyttä ja ymmärrettävyyttä. Yleisö ei välttämättä osaa vaatia tätä pitkän perinteen musiikkijournalismilta.”
