Blogiryhmä kiittää lukijoita

Journalismikritiikin seminaari 2008 on saatettu kunniakkaasti loppuun - kuten myös blogiryhmän urakka. On siis aika lausua seminaarin verkkopuolen päätössanat ennen siirtymistä uusiin haasteisiin.

Blogin pitäminen oli harjoitustyönä meille kaikille uusi ja hyödyllinen kokemus. Ryhmä suoriutui tehtävistään oikein mukavasti, vaikka ennalta kaavailemamme aikataulu ei ihan loppuun asti pitänytkään.

Tekijöillä vaikutti olevan hauskaa juttuja laatiessaan. Toivottavasti se tekemisen ilo välittyy myös teksteistä teille blogin lukijoille. Kiitämme kaikkia blogia seuranneita mielenkiinnosta ja toivomme, että bloggausperinne jatkuu myös ensi vuoden seminaarissa!

Journalistista kiirettä vai stressiä?

Journalismin tutkimusyksikön tutkimusjohtaja Pentti Raittila arvioi tuoreeltaan, että seminaarin keskustelu oli poikkeuksellisen hyvää. Parannettavaakin löytyi: hän olisi kaivannut enemmän keskittymistä konkreettisiin rivitoimittajan ongelmiin.

Tästä huolimatta moni asia herätti hänessä ajatuksia. Päällimmäisenä mielessä pyöri journalistisen työn väitetty viimeaikainen muutos.

”Eikö journalistisessa työssä aina ole ollut häilyvää työn ja vapaa-ajan ero? Miten journalistin työssä näkyy se, että työ hallitsee elämää?” hän pohti journalistin työn poikkeavuutta muusta työelämästä.

Samoin Raittilaa mietitytti journalistisen kiireen olemus.

”Onko kiire sitä, mitä se on monessa muussa tietotyössä?”

Hän päätyy arvioimaan, että journalismi on omanlaisensa ammatti, ja niinpä sen kiirettä tulisi tutkia sen omista lähtökohdista.

Seminaarille sykäyksen antaneessa Jyrki Jyrkiäisen tutkimuksessa toimittajat kokivat kiireen työnsä suurimmaksi ongelmaksi, mutta Raittila katsoi asiaa hieman toisin. Hän arvioi, että kiire sinänsä ei välttämättä synnytä ongelmia. Hänelle ongelma syntyy ennemminkin kiireen ja stressin välillä. ”Ne ovat ulottuvuuksiltaan erilaisia. Kiire ei välttämättä synnytä stressiä."

Stressin ja kiireen erottamiseksi Raittila mietti, missä määrin toimittajan työ on luovaa ja missä määrin koneiston rattaissa olemista.

Raittilan mukaan luovan työn tekijät pitävät työtään mielekkäänä, ja sen vuoksi he suostuvat toimimaan kiireessä mieluummin kuin vastenmielistä työtä tekevät.

Nykyisin luovuutta edistävä kiire muuttuu kuitenkin herkästi stressiksi. Tutkimusjohtaja näkee asian liittyvän formatointiin. Nettiuutisointi ja kilpailu siitä, kuka ehtii ensimmäisenä julkaista rutiiniuutisen, on Raittilan mielestä mennyt huvittavaksi. Hän uskoo sen näkyvän lopulta journalismin laadussa.

”Ennen tehtiin juttuja siitä, mitä maailmassa tapahtui. Nyt on valmiita lokeroita ja mittoja, joita täytetään.”

”Seminaari pisti kelat liikkeelle”

Viisi tuntia kriittistä keskustelua ja puutuneita takapuolia. Tampereella kuvajournalismia opiskeleva Heli Blåfield ja tiedotusoppia lukeva Verna Leinonen kertoivat, mitä jäi käteen.

”Hilkka Olkinuora puhui hyvin, mutta puhe olisi pitänyt saada luettavaksi. Puolet meni ohi. Hän käytti vetäviä kielikuvia, joihin jäin koukkuun”, Leinonen arvioi.
Blåfield uskoi kielikuvien viljelyn olleen tietoinen vastalause yliopiston sisäisille puhumisen tavoille.

Seminaarin aihetta opiskelijat pitivät onnistuneena. Molemmat ovat huomanneet kiireen valtaavan arjen niin yliopistossa kuin toimituksessakin.
”Jos et kestä kiirettä, olet luuseri”, Leinonen tiivisti kokemuksiaan.

Blåfieldin mielestä kiireestä puhuminen on aidosti kriittistä. Hän lisäisi kuvajournalistikoulutukseen elämänhallintakurssin vastaukseksi työ- ja yliopistomaailman vaatimuksiin.
Kiireen riivaama Leinonen ei ehtinyt rupatella enempää, tupakka kutsui.

Blåfield ei kokenut saapuneensa paikalle turhaan.
”Seminaari pisti kelat liikkeelle. En ole yksin kiireen kanssa enkä ainoa, joka näitä juttuja ajattelee”, hän kuvaili tuntojaan.

Blåfieldin mielestä ei ole häpeällistä tuntea olevansa paineessa. Hänestä on tärkeää oppia tuntemaan rajansa.
”Kun tarpeeksi monta kertaa tunkee kielensä tankoon, tajuaa, milloin sitä kannattaa harrastaa.”

Seuraavassa journalismikritiikin seminaarissa kuvajournalisti toivoisi käsiteltävän alan kilpailuhenkisyyttä. Häntä kiinnostaisi erityisesti, mitä alan mediaseksikkyys merkitsee sisällölle ja sen tekijöille.
”Onko jotenkin seksikästä olla toimittaja? Paljon nuoria haluaa alalle, vaikka tämä on yksi maailman perusduunareimmista ammateista.”

Tuottamattomalle työlle tarvitaan lisää aikaa

”Tuottamattomalle työlle on toimittajan työssä liian vähän aikaa”, sanoo seminaarissa puheenjohtajana toiminut Heikki Hellman. Puheenjohtaja viittaa tuottamattomalla työllä tilanteisiin, joissa voi muun muassa luoda verkostoja. Suhteista on hyötyä tulevien juttujen teossa.

Hellmanin mukaan seminaarissa kaikilla puhujilla oli samantapaisia ajatuksia kiireestä. Hänen mielestään kiinnostavinta antia oli kiireen, ajan ja luovuuden suhde.

”On kahdenlaista kiirettä, aikataulukiire ja elämäntapakiire. Aikatauluun liittyvän kiireen oppii toimittajan työssä hallitsemaan erilaisilla rutiineilla, jotka kehittyvät kokemuksen myötä.” Elämäntapakiire on Hellmanin mielestä ikään liittyvä asia. Nuoret oppivat helpommin elämään sen kanssa. Yli 50-vuotias haluaisi jo vähän hidastaa.

”Ihminen on hidas sopeutumaan uuteen kiireen vaatimukseen ja yhtäaikaisiin työprosesseihin. Hän haluaa luonnostaan erikoistua ja paneutua. Kun toimittajan täytyy toimia monisählääjänä ja jakautua moneen eri suuntaan, syntyy ongelmia”, Hellman esittää.

Toimittajilla on Hellmanin mielestä taipumus ajatella kiirettä vain omana ongelmanaan. Seminaarissa kävi kuitenkin ilmi, että se läpäisee koko työelämän. Myös tavallisen työläisen pitää miettiä, miten hän ehtii selviytyä kaikista päivän askareistaan. ”Kiire on meidän aikaamme liittyvä erityinen mielentila”, Hellman tiivistää.

Persoonaa peliin

Radio Moreenin päätoimittaja Eeva Mäntymäki sanoi yleisökeskustelussa, että hänen kokemuksiensa mukaan nykypäivän työnantajat haluavat töihin persoonia. Pastori ja toimittaja Hilkka Olkinuora oli eri mieltä.

”Eivät työnantajat persoonia halua, sillä heitä on hankalaa johtaa.”

Yle Jyväskylän toimittaja Timo Hytönen nosti esille radiopersoonien tuotteistamisen.

”Ohjelmista on tullut tyhjänpäiväistä lätinää, jossa pääasiassa on persoona.”

Myös Olkinuoraa ilmiö pöyristyttää.

”Eräänä aamuna kuuntelin, kun kolme radiopersoonaa tuli siihen tulokseen, että parisuhteen mittari on se, pystyykö pari olemaan yhtä aikaa vessassa niin, että toinen harjaa hampaita ja toinen paskoo. Ja tästä kansa sitten maksaa.”

Kouvolan Sanomien toimittaja Irma Jäppinen huomautti, että myös sanomalehtitoimittajista on tullut aiempaa tunnetumpia.

Heikki Hellmanin mukaan jokaisen toimittajan on nykyään laitettava persoonansa peliin.

Olkinuoran mukaan taustalla saattaa olla yleisön yksinäisyys.

”Tuttuja kasvoja ja inhimillistä läheisyyttä kaivataan.”

Syökö työ liikaa vapaa-aikaa?

Työn ja vapaa-ajan erottaminen ei ole helppoa toimittajallekaan. Tutkija Laura Ruusunoksa aloitti iltapäivän yleisökeskustelun kysymällä, häiritseekö työn ja vapaa-ajan sekoittuminen toimittajan työtä ja tuoko se osaltaan kiireen tuntua tekemiseen. Eikö toimittajan vapaa-aika ala silloin, kun jutut ovat toimituksen järjestelmässä?

Eronteko ei Hilkka Olkinuoran mielestä ole toimittajan työssä sen kummempi kuin muissakaan kutsumusammateissa.

”Vaikka yksi juttu valmistuisi, mieltä voi painaa kymmenen muuta jutunaihetta, joita on samaan aikaan laiminlyönyt.”

Tiedotusopin opiskelija Joonas Fritze tekisi tässä asiassa eron uutisjournalismin ja median hitaampien muotojen välille. Hän kertoi omaan kokemukseensa pohjaten, että uutistoimittajana on helpompaa päästää töistä irti.

”Jutulle ei voi enää tehdä mitään sen jälkeen, kun on kerran jättänyt sen käsistään, vaikka työpäivä olisi ollut miten kiireinen tahansa.”

”Liukuhihnatyön ulkoinen kuri korvattava itsekurilla”

”Kiire ei luonnehdi pelkästään uusia työmuotoja, vaan se läpäisee koko työvoiman”, kiteytti valtiotieteen dosentti Jussi Vähämäki ajatuksensa.

Vaikka työaika on pidentynyt, työpaikalla käytettävä aika on vähentynyt. Tämä saikin Vähämäen pohtimaan: ”Työajan pidentymisen yksilöllinen tunne on medioiden luoma harha. Voidaan kysyä: onko kiire siten harhaa?"

1990-luvun puolivälissä tuotantoon tulleella uudella teknologialla on Vähämäen mukaan yhteys kiireen tuntemuksiin. ”Mielestäni tämä itsestäänselvyys on outoa, koska työvälineiden ja koneiden kehittymisen mukana muuttuvat myös työn organisointi ja sisällöt.”

Vähämäen mukaan työkalut vaikuttavat mielialoihin, käyttäytymiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Dosentti ajattelee, että aiemmilta ajoilta tutun koneiden ja liukuhihnatyön ulkoisen kurin pitäisi olla nykyisin korvattavissa itsekurilla.

Tässä pyrkimyksessä Vähämäki korostaa itsenäistä vuorovaikutuskykyä koneen kanssa. ”Voidaan kysyä, hallitseeko tämäntyyppistä liukuhihnatyötä kiire”, myös kirjailijana työskennellyt Vähämäki filosofoi.

Vähämäki pitää teknologian tärkeimpänä seurauksena työajan ja työrajojen rikkomista. ”Nykyään työtä luonnehtivat epämääräisyys ja päällekkäisyys. Työ ei ole enää kronologista vaan kestoa. Kestossa eläminen on kiireessä elämistä.”

Vähämäki totesi kiireen olevan kaikkien aistien käyttöä. ”Se kohdistuu koko elämän kehyksiin, ihmisen olemassaoloon ja persoonaan. Samalla kiire korostaa yksilöllisen persoonan merkitystä työssä.”

Hänen mukaansa yksilölliset ratkaisut korostuvat myös kiirettä vastaan taistellessa.

"Toisinaan on vain uskallettava hypätä pois kiireen oravanpyörästä."

Kiire ei kelpaa huonon journalismin syyksi

Perinteisen journalismin tiukka työnjako on ohi, ja toimittajalta odotetaan yhä enemmän erilaisten tiedotusvälineiden hallintaa sekä journalismin yhdistämistä teknisiin taitoihin. Näin kertoi Yleisradion Keski-Suomen uutistoimittaja Timo Hytönen.

Hytösellä on kokemusta asiasta, sillä alueuutistoimitus on kokenut suuria muutoksia Yleisradion vuoden 2003 rakenteellisen uudistuksen takia. Muutoksen päämääränä oli toimittajien pikakurssittaminen eri julkaisukanavia hallitseviksi sisällöntuottajiksi.

”Yksi toimittaja ei yksinkertaisesti voi hallita koko mediakenttää”, kritisoi Hytönen muutoksen suuntaa.

Yleisradio päätyi Hytösen mukaan eräänlaiseen välimuotoon, jossa toimittajat työskentelevät työparina kuvaajien kanssa suurillakin työkeikoilla, siinä missä uutistiimit olivat ennen suurempia.

Modernin toimitustyön prosessi alkaa Hytösen mukaan radioon tehdystä tiivistetystä uutisytimestä, joka siirretään myöhemmin nettiin ja lopulta televisioon. Hän katsoo tässä järjestyksessä olevan ongelmansa, koska oleellisimman uutisytimen pitäisi oikeastaan olla nettiin siirtyvä tekstinpätkä.

Toisaalta taas viimeisenä oleva televisio tuottaa visuaalisena kanavana eniten materiaalia, joka siirretään myös muihin medioihin.

Monimediallisuus on Hytösen mukaan kasvattanut sekä työmäärää että kiirettä. Uuden ilmiön ongelmien ytimessä on hänen mukaansa kysymys toimittajien ammattitaidon rajoista: voiko yksi toimittaja oikeasti hallita koko modernin tiedotusvälineiden kirjon kuin aito moniosaaja?

Hytönen painotti, että toimittajat eivät saa alistua täysin kiireen vaatimuksille. Kiire on hänen mielestään huonoimmillaan tekosyy epäpätevyydelle.

”Me teemme journalismia, emme julkaisuja.”

”Jumala loi ajan, saatana almanakan”

Pastori-toimittaja Hilkka Olkinuoralla oli iltapäivän puheenvuorossaan yksi teesi: median hidastaminen. Hän kritisoi yhteiskuntamme arvoja, joiden mukaan koko ajan on edettävä nopeammin, voimakkaammin ja korkeammalle. Hän haastoi kuulijoita miettimään, ketä kiire hyödyttää vertaamalla almanakkaa saatanan tekeleeseen.

”Kiireinen on kuuliainen. Hän ei ehdi kyseenalaistamaan”, Olkinuora pohti.
Kiireessä turvaamme stereotypioihin, jolloin haastateltavat ja alaisetkin typistyvät kaksiulotteisiksi paperinukkeihmisiksi.
”Tällöin haastateltavia on helppo jututtaa, ja alaiset on helppo erottaa.”

Median on Olkinuoran mukaan toimittava paitsi hitaammin myös syvemmin. Hän kokee joka tuutista tursuavan sisältöä, jossa ei ole purtavaa.
”Toimituksissa tunnutaan ajattelevan, että viime tingassa tehty on enemmän uutinen”, pastori paheksui.

Tiedottajanakin työskennellyt Olkinuora väläytti mahdollisuutta, että alaisten kiireistäminen olisi esimiesten salaliitto, jolla omat ideat pidetään kurissa.
”Kun halutaan syöttää väärää tietoa, sitä syötetään silloin, kun vastaanottajalla tiedetään olevan kiire.”

Olkinuora esitti, että ”slow media” on ennen kaikkea tahtokysymys. Hänelle hidas media suhtautuu nopeaan kuin ”istukka verensiirtoon tai hyvä ateria hampurilaiseen”. Olkinuoran mielestä ajan kanssa tekeminen ei ole kytköksissä printtiin.

Puhuja muistutti myös, ettei ajan kanssa tehtyyn mediaan sovi suhtautua kritiikittömästi.
”Poika, jonka suunnitteleman koulusurman poliisi hiljattain esti, oli jättänyt jälkiä nettiin kolmen vuoden ajan.”

Olkinuora uskoo kuitenkin, että hitaasti syntyy parempaa. Hän siteerasi Richard Nixonin eroon johtanutta Watergate-skandaalia tutkineiden journalistien esimiestä, joka vastustuksesta huolimatta uskalsi antaa alaisilleen aikaa jutun tonkimiseen.
”Jos ei tiedä, missä satama on, mennään aina vastatuuleen.”

Projektista projektiin

Kiire työelämässä on nykyään yleinen ilmiö ja vaivaa toimittajien lisäksi muitakin ammattiryhmiä.

Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteiden tutkijan, dosentti Jussi Vähämäen työssä kiire on tullut tutuksi. Hän tutkii työn ja raja-alueiden hyvinvointia.

Vähämäki on omassa työssään kokenut muutoksen työn luonteessa. Hän sanoo kuuluvansa sukupolveen, joka on tottunut pitkäkestoiseen työhön. ”Nyt projektiluontoisuus on tullut pitkän uran tilalle. Se tuo mukanaan tunteen, että on kiire ajatella jo uutta projektia, ennen kuin edellinen on ehditty saada loppuun.”

Tutkimusjohtajana ollessaan Vähämäki huomasi ”vaietun salaisuuden”. Aikataulut eivät välttämättä pitäneet kenelläkään, ja silti siirryttiin jo seuraavaan asiaan.

Hän arvelee kiireen olevan nykyajalle välttämättömänä pidettyä jatkuvaa viritystilassa oloa.

Vähämäki pohtii kysymystä kiireen selviytymiskeinosta. Hän arvelee, että toiset taistelevat kiirettä vastaan järjestelmällisyyden avulla. Tutkija nostaa esiin, ettei nykyistä kiirettä voida järjestelmällisyydellä hävittää. Kiihtyvä vauhti ja kiire sekoittavat järjestykset ja aiheuttavat siten pettymyksiä, joilla voi olla taas itsetuntoa huonontava vaikutus.

”On uitava virran mukana tai pyrittävä siitä pois ottamalla etäisyyttä työtehtäviin.”

Onko nopein toimittaja paras toimittaja?

”Jäävätkö hitaammat pohdiskelijat pois työyhteisöistä, jos tulevaisuudessa paras toimittaja se, joka on kaikista nopein?” kysyy journalismikritiikkiseminaariin osallistunut Pia Sivunen.

Sivunen suunnittelee työkseen toimittajien täydennyskoulutusta. Hänen mukaansa seminaari on hyvä mittari siihen, missä toimittajan työssä mennään tänä päivänä.

Erityisen mielenkiintoisena Sivunen piti kysymystä toimittajan työn nopeuden vaatimuksesta ja sen vaikutuksesta työyhteisöihin.
”Tuleeko nopeudesta määräävä ominaisuus toimittajan työssä? Pitääkö olla kahdeksan kättä ja hallussa sata asiaa?”

Sivusen mielestä kiinnostavaa oli myös Jenni Gästgivarin pohdinta kiireen ristiriitaisuudesta. Gästgivarin mukaan kiire on sekä hyvä että paha asia. Parhaimmillaan se voi toimia työn liikkeellepanevana voimana.

Myös Aamulehden toimittaja Liisa Heinänen on huomannut kiireen eri puolet työssään.

”Kiire työssä voi olla tappavaa tai hyvää. Tappavaa se on esimerkiksi aamupalaverin työnjaossa, jossa tuntuu, että jutusta täytyy saada irti miljoona asiaa: nettiversiota, grafiikkaa, sähkettä. Hyvä asia kiire on silloin, kun uutinen tulee puoli tuntia ennen deadlinea. Se auttaa painamaan jutun valmiiksi.”

Heinänen kuitenkin muistuttaa, ettei toimittaja voi revetä kaikkialle.
”Aina voi sanoa ei, jos työtä on liikaa.”

Kiire ei ole mustavalkoinen syyllinen

”Toisaalta kiire potkii tekemään, mutta toisaalta juttujen taustoittaminen ja luova prosessi kärsivät”, pohtii tiedotusopin opiskelija Jaakko Koivisto, 27. Koiviston mielestä aamupäivän keskusteluissa oleellisinta oli kysymys: kärsiikö laatu siitä, että työ on kiireistä? ”Ei se ainakaan paranna laatua”, hän vastaa omaan kysymykseensä.

Koiviston mukaan kiire ei väistämättä vähennä median kriittisyyttä, mutta ”se riski on aina olemassa.” Hän myös muistuttaa, että on eri asia työskennellä lehdessä, joka ilmestyy kerran kuussa kuin joka päivä ilmestyvässä lehdessä.

Tähän mennessä Koivisto on tehnyt töitä lähinnä freelancerina ja tiedottajana eikä koe kiirettä nyt osaksi työtään. Aihe kuitenkin kiinnostaa häntä. Tulevaisuudessa Koivisto ei välttämättä suuntaudu toimittajan työhön. Media-alalla on paljon erilaisia työtehtäviä, jotka houkuttelevat opiskelijaa.

Koivisto kuitenkin huomauttaa, että kiire näkyy nykyään muillakin aloilla. Hän laajentaa aiheen koko työelämään: ”Täytyy saada enemmän aikaan lyhyemmässä ajassa.”

Hyvän tekemiseen ei ole aikaa

Opiskelija Titta Pulkkisen, 23, mielestä tavallinen toimittaja ei pysty kiirettä vähentämään. Ei voi sanoa, että nyt on liian kiire ja jättää juttu tekemättä. Varsinkin nuoret toimittajat tekevät Pulkkisen mukaan kaikki käsketyt työt. Jossain vaiheessa pitää kuitenkin todeta, että ei pysty repeämään joka paikkaan yhtä aikaa.

”Sähköisessä mediassa, kuten radiossa, kiire tulee ikään kuin luonnostaan. Maakuntalehdesssä ehtii välillä käydä kahvillakin”, neljättä vuotta tiedotusoppia opiskeleva Pulkkinen kertoo.

Pulkkisen mielestä monilla aloittelevilla viestinnän opiskelijoilla on liian romanttinen kuva toimittajan työstä. Jos tahti on neljä juttua päivässä, luovuus on todella kaukana.

”Radiotyössä kiire näkyy niin, että hyvät kysymykset puuttuvat. Pieniä virheitä, erityisesti asiavirheitä tulee jatkuvasti, kun ei ole aikaa tarkistaa ja hakea tarpeeksi lähteitä”, Pulkkinen sanoo. Hän on ollut töissä kesätoimittajana ja freelancerina alueradiossa sekä nettitoimituksessa.

Seminaarissa Jenni Gästgivar puhui kiireestä saatavista hyvän olon tunteista. Titta Pulkkisen mielestä pienen kiireen alla toimiikin parhaiten. Sillä on kuitenkin rajansa. Jos päätoimittaja ehdottaa neljää isoa juttukeikkaa samalle päivälle, voi homma tuntua mahdottomalta.

Kiireen vähentämisessä tärkeintä on esimiesten kokemus ja arviointikyky. Uudet johtajat saattavat vaatia alaisiltaan liikaa.

”Kiire vaikuttaa erityisesti nuorella toimittajalla ammatti-identiteetin kehitykseen. Hyvän tekemiseen ei ole aikaa”, Pulkkinen harmittelee.

Pulkkisen mielestä nettilehden konsepti ei ole vielä ihan loppuun asti mietitty. Uutisia suolletaan verkkoon ihan liikaa. Lukijan ei voi vaatia löytävän asian ydintä tiedon valtamerestä.

Hengailu ei ole hukkaan heitettyä aikaa

Yleisökeskustelussa tuotiin esiin, että toimittajan työ on luovaa työtä, jossa tarvitaan aikaa myös ideointiin ja asioiden sisäiseen prosessoimiseen.

Teeman avasi Aamulehden toimittaja Liisa Heinänen, joka kommentoi, että myös näennäisesti tuottamaton aika, pysähtynyt hetki ennen kiirettä, on oleellista työn tuloksen kannalta. Hän kysyi opiskelijoiden projektiryhmän edustajilta, mitä selviytymiskeinoja tutkimukseen vastanneilla toimittajilla oli kiireen varalle.

Anni Kakkolan mukaan tätä ei suoraan kysytty haastatteluissa. Kysyttäessä ”Jos on kiire, mistä työprosessin osasta karsit”, moni kertoi karsivansa ajatustyöstä ja haastatteluista, koska se on oikeastaan ainut konkreettinen osa, jossa voi säästää aikaa.

Heikki Hellman piti tätä kehitystä harmittavana.

”Ideat syntyvät, kun pudotaan työstä ulos”, Hellman viittasi juttuideoiden syntymiseen työajan ulkopuolella.

”Miksi tehdä priimaa, jos sekundasta saa saman hinnan?”

Yleisökeskustelussa nousi esiin pelko journalismin heikentyvästä laadusta, sillä alituinen kiire pakottaa tuottamaan hiomattomia uutisia.

”Juttujen suunnitteluun käytettävissä olevan ajan ja työvoiman karsiminen ovat vakavia asioita ennen kaikkea journalismin laadun kannalta”, tutkija Jenni Hokka Journalismin tutkimusyksiköstä huomautti.

Pastori ja toimittaja Hilkka Olkinuora muistutti kokemustensa perusteella, että oikoteitä käytetään, koska lehteä myydään joka tapauksessa laadusta riippumatta.

”Miksi tuottaa priimaa, jos sekundasta saa saman hinnan?” hän näpäytti.

Ylen Radio Suomen toimittaja Kati Lahtinen kommentoi aihetta myös toimittajan näkövinkkelistä.

”Ammatti-identiteetin kannalta on todella ikävää, että joutuu antamaan paskaa käsistään”, hän tuumasi.

Muusikko kehottaa kiiruhtamaan hitaasti

Rap-artisti Palefacena tunnettu Karri Miettinen (kuvassa) vertasi puheenvuorossaan toimittajan kiirettä muusikon kiireeseen. Muusikon ammatissa kärsivällisyys on keskeistä, mutta Miettinen kertoi jopa klassikkokappaleiden syntyneen taksissa matkalla studioon.

”Kuten (Jenni) Gästgivar totesi, joillekin kiire voi sopia. Olen itsekin tehnyt kappaleen hyvin nopeasti ja kiireellä, koska halusin vain saada sen yleisölle kuunneltavaksi mahdollisimman pian. Näen tässä yhtymäkohdan journalismiin”, Miettinen kertoo.

Kiire on yksi 2000-luvun suosikkitekosyistä. Se antaa oikeuden olla huonotuulinen ja etuilla kassajonossa. Kiire on hässäkkää, stressiä ja takarajoja. Miettinen muistelikin "deadlinen" olleen alun perin näkymätön muuri, jonka ylittävän vangin vangitsijat saivat ampua. ”Kun deadline on mennyt ohi, projekti haudataan”, Miettinen dramatisoi.

Uudet mediat muuttavat journalismia, sen toimintatapoja ja koko mediakenttää. Miettisen mukaan kiire on osaltaan sukupolvikysymys, mutta internet ei kuitenkaan ole ainoa syyllinen kiireeseen. ”Internetiä on helppo syyttää, mutta mielestäni kiire näkyy joka puolella yhteiskunnassa.”

Ennen ajankohtainen journalistinen juttu oli se, joka julkaistiin seuraavana päivänä. Nykyään median on elettävä tiiviisti ja reaaliaikaisesti mukana kansallisissa hädän hetkissä sekä raportoitava kriiseistä välittömästi. Tällöin juttuihin tulee asiavirheitä ja puutteellista informaatiota. Miettinen ei näe tätä kuitenkaan journalismin ainoaksi synniksi.

”Uusia artikkeleita kirjoitetaan paljon vanhojen artikkeleiden pohjalta. Tämä aiheuttaa junnaamista paikallaan.”

Miettinen sai 15 minuutin puheenvuoronsa aikana yleisön hymähtelemään useasti. Ironiseen tyyliinsä hän kertoi monia kiireeseen liittyviä sanontoja. ”Isoisälläni oli usein tapana kysyä, onko kiire vai tehdäänkö atk:lla.”

Miettinen on muusikon ammattinsa lisäksi työskennellyt kääntäjänä ja kirjoittanut freelancerina eri lehtiin. Nykyään hän on töissä Helsingin Sanomien alaisessa Radio Helsingissä, jolla on myös oma uutistoimituksensa.

Uuden sukupolven journalisti on kiireessä kotonaan

Kiirettä pidetään yleensä journalismin kirouksena, mutta vuoden nuori lehtikuvaaja, Satakunnan Kansalle työskentelevä Jenni Gästgivar (kuvassa) toi puheessaan esiin toisenlaisen näkökulman.

Kiireinen työympäristö sopii hänen henkilökohtaiseen työtyyliinsä parhaiten. Hän on nopea ajattelija ja nopea valokuvaaja, joka on kiireisissä olosuhteissa kuin kala vedessä.

”Kun toimituksessa on tekemisen meininki, ikään kuin sähköä ilmassa, sellainen fiilis on ihan parasta” kiteyttää Gästgivar.

Kiire tuo hänen mukaansa kuvaustyöhön sopivan rytmin, jossa työn laatu on parhaimmillaan. Hän on kuitenkin samaa mieltä monista kiireisen journalismin ongelmista ja korostaakin, että kiire ei saa tehdä työstä aivan päätöntä.

Nopeassa työskentelyssä onkin Gästgivarin mukaan tärkeää, että kommunikaatio pelaa ja toimittajat kentällä ovat ajan tasalla työtehtävän vaatimuksista.

Kiirettä voi toki olla liikaa, myöntää Gästgivar. Lehtikuvaajan työpäivässä sopiva tahti on kolmesta neljään keikkaa. Tällöin työssä pysyy sopiva tekemisen tahti, joka jättää sopivasti aikaa iltapäivän hiljaisempaa jälkikäsittelyä varten.

Suurempi määrä keikkoja ja työn laatu kärsii, pienempi määrä ja Gästgivar kertoo vajoavansa apaattiseen työtapaan, joka vaikeuttaa työstä nauttimista.

Gästgivar kertoo nauttivansa myös tapahtuvista onnettomuuksista siinä mielessä, että ne tuovat työhön nopeita ja yllättäviä tilanteita, jotka saavat adrenaliinin virtaamaan. Hän ei ole myöskään yksin mielipiteinensä, vaan kertoo useiden kollegoidensa esittäneen samansuuntaisia tuntoja.

Toki Gästgivar kiroilee kiirettä muiden työtovereidensa kanssa, mutta kertoo tällaisten mielenilmausten olevan hiukan pinnallisia, sillä sopivan kiireellinen työskentely tuo Gästgivarille oikean aikaansaamisen tunteen.

Kiire on toimittajalle kaksiteräinen miekka

Toimittajien suhtautuminen kiireeseen ja reaaliaikaiseen toimittamiseen on kaksijakoinen. Osan mielestä kiireestä saa energiaa ja osan mielestä se syö voimia.

Asia selviää opiskelijoiden tekemästä tutkimuksesta.

Tutkimusta esittelivät journalismikritiikin projektiryhmästä opiskelijat Lauri Jaakkola ja Anni Kakkola. Projektiryhmä lähetti lomakekyselyt kiireen teemasta useiden pienten maakuntalehtien ja paikallislehtien uutistoimituksiin. Vastauksia ryhmä sai 20 uutistoimittajalta.

Tutkimuksen tarkoitus oli tehdä syväluotaava katsaus toimitustyön kiireen tuntuun.

Tutkimuksen mukaan kiire näyttäytyy toimittajan työssä useassa eri muodossa. Kiirettä pidetään sekä toimittajista itsestään johtuvana että ulkoisten paineiden aiheuttamana.

Kiire vaikuttaa juttujen varsinaisen työstämisen ja tiukentuvien takarajojen lisäksi juttujen ideointiin ja lähteiden käyttöön. Uusi tekniikka, internet ja mobiiliteknologia, ovat tuoneet omat haasteensa tullessaan. Ideointiin ja suunnitteluun ei tahdo löytyä aina aikaa, ja osa kokee tämän vakiorutiinien lisätaakaksi.

Osa kyselyyn vastanneista toimittajista joutui tunnustamaan häpeilevään sävyyn, ettei kiireen vuoksi lähteiden tarkistamiseen aina ole aikaa.

Kiire yhdistettiin uuden tekniikan tuloon, vaikka kiirettä on pitänyt ennenkin - tutkimusten mukaan jo 1990-luvulla. Internet koettiin toisaalta hyvänä, toisaalta pahana. Se on helpottanut ja nopeuttanut työntekoa, mutta tuonut mukanaan uusia haasteita muun muassa taustatiedon hankinnan suhteen. Moni kokee netin rajattoman tietomassan ylipääsemättömänä ongelmana. Huomattavaa tutkimuksessa oli, että harva kyseenalaisti netin luotettavuuden tiedonlähteenä.

Kahtalainen suhtautuminen verkkotoimittamiseen herätti kysymyksiä yleisössä. Yleisöstä kysyttiin, onko netti sitten hyvä vai huono. Lauri Jaakkolan mukaan kyselyn täyttäneet eivät osanneet antaa tarkkaa vastausta asiaan. Netti koettiin sekä positiivisena että negatiivisena kehänä, jonka etu on nopeus mutta jonka tietomassan alla toimittaja on hukassa.

Tutkimus paljasti, että kiire saatetaan kokea myös energiaa antavana voimana. Se kuuluu toimittajan työn luonteeseen. Joillekin kiire on ihannetila ja deadlinet sekä hektisyys mielekästä.

Lääkkeitä ja selviytymiskeinoja kiireeseen ovat sopeutuminen ja erään yleisön edustajan mukaan myös online-evoluutio, joka on meneillään joissakin toimituksissa. Kuitenkin neljä viidestä kyselyyn vastanneista on tyytyväinen työhönsä.

Kiireen merkitys on vääristynyt

”Kiireestä on tehty tekosyy, yleisselitys asioiden huonolle hoitamiselle. Se on jälkimoderni oireyhtymä”, tiedotusopin vierailuprofessori Heikki Hellman (kuvassa) avasi vuosittaisen journalismikritiikkiseminaarin Tampereella. Tämän vuoden seminaarin aiheena on kiire.

Hellman puhui siitä, kuinka kiire on toimittajan työn määrittävä tekijä. Se näkyy sekä aikataulu- että sisältöpaineina. Kiire on lisääntynyt, koska työtehtävien määrä on kasvanut uuden median myötä ja samaan aikaan henkilökuntaa on vähennetty.

”Vanhasta koneesta yritetään saada enemmän hevosvoimia irti tämän päivän mediataloissa”, Hellman totesi, ja jatkoi:
”Deadlinesta on siirrytty onlineen. Uudet mediat ovat aiheuttaneet toimituksen sisäistä hätähousuilua, kun kaikki pitäisi saada verkkoon heti.”

Haasteena toimittajan kiireen keskellä ovatkin Hellmanin mukaan laatupaineet. Jos toimitustyössä mennään uudet mediat edellä, nopeus ohjaa tilanteita, ja laatu jää helposti toissijaiseksi. Se on myös johtanut median uskottavuuden laskuun.

Hellman toi esiin myös kiireen toisen puolen. Perinteisen ajan vähyyden lisäksi kiire on puhetapa ja mielentila. Sillä voidaan selittää esimerkiksi ainaisia myöhästelyjä, ylinopeuden ajamista ja ärsyyntymistä muihin ihmisiin.
”Sellaisenaan kiireen merkitys onkin vääristynyt, sillä sanakirjamerkitykseltään kiire tarkoittaa käytettävissä olevan ajan niukkuutta”, Hellman painotti.

Mitä luit lehdestä, Päivi Kerola?

Lehdenluku esitetään usein äänestämiseen verrannolliseksi kansalaisuuden ilmentymäksi. Tiedotusopin opiskelija Päivi Kerola, 22, kertoo, millainen kansalainen hän on.

Mitä luet lehdestä ensin?

”Kotimaan uutiset, sillä niillä on eniten merkitystä jokapäiväisessä elämässäni. Ulkomaanosaston etusivun luen, koska olen opiskellut kieliä ja asunut ulkomailla pidempään. Sitten vielä urheilun tulokset. Haluan olla ajan tasalla, ettei jotain tosi oleellista jää välistä. Jos seuraan jotain uutisaihetta, haluan tiedon heti.”

Mitä jätät lukematta?

”Hyppään yli asuntoliitteen, talouden ja muut aiheet, joilla ei ole kosketuspintaa omaan elämääni.”

Tunnetko itsesi jotenkin paremmaksi ihmiseksi lehden luettuasi?

”Kun on ollut matkoilla eikä ole seurannut uutisia, huomaa, etteivät ne vaikuta omaan elämään. Uutistenluku on minulle rutiini ja tapa, johon olen tottunut.”

Luetko mielestäsi hyvää journalismia?

”Kyllä. On hienoa, kun lukee hyvän jutun, jossa on mielenkiintoinen näkökulma. Hyvä journalismi on kriittistä - toimittaja tietää mistä puhuu - ja kielellisesti virheetöntä. Mutta luen minä huonoakin, esimerkiksi iltapäivälehtien nettisivuja, joiden uutisilla ei ole aina uutisarvoa ja selviä virheitä ja huhujakin löytyy.”

Mitä muiden pitäisi lehdestä lukea?

”Mikä heitä kiinnostaa. Ei kai ketään voi lehdenlukuun pakottaakaan. Eniten hyötyä on varmasti jutuista, jotka koskettavat omaa elämää. Kuluttajajututkin ovat hyviä muiden juttujen kylkiäisiä.”

Miten media on suhtautunut talouskriisiin?

Talous on laskussa, ja media pitää huolen sen näkyvyydestä. Mutta miten?

Onko uutisointi lietsonut pelkoa laman uhasta, vai olisivatko journalistit vielä hanakammin voineet puuttua tilanteeseen?

Näkyvä uutisointi laskusuhdanteesta näyttää pitävän kriisin kansalaisten mielessä.

Millaista uutisointi talouskriisistä on ollut, tiedotusopin opiskelija Tuomas Haakana?

”Sekä paniikkia lietsovaa että hyssyttelevää. Esimerkiksi Helsingin Sanomat on B-osassa siirtänyt talousuutiset ulkomaanuutisten eteen, joka mielestäni kertoo paljon lehden suhtautumisesta tilanteeseen.”

Onko oma suhtautumisesi talouskriisiin muuttunut jollain tavalla uutisoinnin myötä?

”Suhtautuminen muuttuu väkisinkin. En juuri harkitse asuntolainan ottamista tällä hetkellä. Hyvä kuluttaja pitäisi kansantalouden rattaita pyörimässä, mutta nyt ajattelee väistämättä säästämistä. Laman uhkakuva huolestuttaa myös tulevaisuuden työnsaannin kannalta.”

Onko kansa saanut tarpeeksi ääntään kuuluviin, vai onko media keskittynyt mielestäsi enemmän pörssianalyytikkojen mielipiteisiin?

”En tiedä, mitä kansalla voisi olla tilanteesta sanottavaa. Raha pyörii pitkälti pörsseissä ja pankeissa, joten on hyvä, että heillä, joilla on valtaa toimia, on myös valtaa puhua.”

Miten media on suhtautunut hallituksen toimiin talouskriisin suhteen?

”Mielestäni siinä on näkynyt konsensusta. Roskapankkihanke sai medialta laajasti kannatusta, ja media näytti ajavan sen läpi saamista kritiikittömästi. Tuntuu, ettei kukaan halua kaataa venettä.

Suomessa eri kantoja tilanteesta ajavat poliitikot ovat saaneet mielestäni tasapuolisesti tilaa mediassa. Vaikka kritiikkiä päättäjiä kohtaan on esiintynyt, voisi heitä tietenkin painostaa vielä enemmän.”

Onko media antanut mitään konkreettisia vinkkejä, mitä tehdä laman uhatessa?

”Eipä juuri. Kuulin iltapäivälehdistön kertoneen joitain säästövinkkejä, mutta ainakaan päivälehdissä en ole nähnyt mitään konkreettisia ohjeita.”

Tekijät puhuvat

Journalismikritiikin seminaariin 2008 on aikaa vielä viisi päivää, ja tekijäporukka alkaa olla valmis raportointitehtäviin. Harjoiteltu on niin perusuutisointia kuin blogiin kirjoittamistakin, ja ryhmän edistyminen on ollut vähintääkin lupaavaa.

Viimeiseksi seminaaritunnelmaan virittäytymisharjoitukseksi bloggaajille annettiin tehtäväksi haastatella toisiaan aihepiiriin sopivasta teemasta: journalismikritiikistä. Sen tarkempia rajoituksia tekijöillä ei ollut, vaan he saivat keskustella mistä tahansa teemaa sivuavasta aiheesta.

Alla olevat 5 kysymystä -tyyppiset haastattelut ovat tämän harjoituksen tuloksia. Niistä saa toivon mukaan jonkinlaisen kuvan siitä, mitkä aiheet journalismikritiikissä kiinnostavat aloittelevia tiedotusoppilaisia. Samalla haastattelut toimivat osaltaan tekijöiden esittelyinä.

Ryhmä palaa verkkoon keskiviikkona 12.11., jolloin luvassa on raportointia seminaarin esityksistä ja tunnelmista. Seminaari alkaa klo 12.15, ja juttuja on verkkoon luvassa noin klo 13 - 17.30. Toivottavasti mahdollisimman moni journalismikritiikistä kiinnostunut seuraa silloin tätä blogia!

Tärkeät aiheet jäävät Idols-uutisten alle

Iltapäivälehdissä ja niiden verkkosivuilla törmää päivittäin erilaisiin Idols-laulukilpailuun liittyviin uutisiin. Iltalehden nettisivulla on jopa aiheeseen paneutunut erityisosio Idols-Extra.

Idols-uutisointi ei näy pelkästään Alma Median tiedotusvälineissä, joihon ohjelmaa esittävä MTV3 kuuluu, vaan se on läsnä hyvin monissa eri medioissa. Idols-kilpailut tuntuvat selvästi kiinnostavan ihmisiä.

Journalismin opintoja yliopistossa aloitteleva Anniina Lahti-Kala kommentoi aihetta.

Mitä mieltä olet Idols-uutisoinnista iltapäivälehdissä ja verkossa?

”On sitä vähän liikaa. Idols on kuitenkin vain yksi tv-ohjelma muiden joukossa. Lisäksi se on pyörinyt jo useamman vuoden ajan. Ensimmäisenä vuonna laajemmankin uutisoinnin ymmärsi. Nyt Idols ei ole enää kovinkaan ajankohtainen. Tärkeämmät uutiset, kuten yhteiskunnalliset aiheet, jäävät Idols-uutisten alle.”

Liittyykö Idols-uutisiin jotakin arveluttavaa?

”Minusta Idols-jutut kertovat aika paljon journalismin viihteellistymisestä. Lehdissä nostetaan yhä enemmän tv-ohjelmia pinnalle. Julkkishakuisuus näkyy selvästi. Jutuissa kaivellaan esimerkiksi Idols-finalistien menneisyyttä. Mielestäni se vääristää kilpailun todellista luonnetta. Laulaminen ei ole siinä enää pääasia.”

Täyttävätkö Idols-uutiset mielestäsi uutiskriteerit?

”Eivät minun mielestäni. Eivät nämä Idols-uutiset ole kovin merkittäviä. Kilpailun suuremmat käänteet ovat ihan hyviä aiheita. Finaalista ja finalisteista voi totta kai tehdä juttuja.”

Ovatko Idols-uutiset mielenkiintoisempia kuin yhteiskunnalliset aiheet?

”Eivät minun mielestäni, mutta suurimman osan mielestä varmaan ovat. Kyllähän noilla verkkosivuilla käydään ja iltapäivälehtiä ostetaan juuri Idols-aiheiden takia.”

Miten viihteellistyminen näkyy mediassa?

”Nykyään näkee tosi paljon juttuja tosi-tv:stä ja Big Brotherista. Haetaan ihan tarkoituksellisesti sellaisia aiheita, jotka kiinnostavat oletettavasti suurta määrää ihmisiä. Otsikoista tehdään sellaisia, että ne herättävät varmasti huomiota. Myös kieli on muuttunut yksinkertaisemmaksi ja viihteellisemmäksi.”

Tuhattaiturointi toimittajan työssä

Nykyajan toimittaja ei enää pärjää työssään pelkästään kirjoituskoneensa turvin. Sähköiset välineet, tietokoneet ja internet vaativat uudenlaista teknistä osaamista, mutta kyse on myös erilaisten juttutyyppien sekä niiden vaatimien rakenteiden ja tyylin hallinnasta.

Kysymyksiin moniosaamisesta vastaa eri alojen lehtiin kirjoittanut Marika Honkatukia.

Missä olet työskennellyt ja millaista moniosaamista työsi on vaatinut?

”Olen työskennellyt yhteensä kaksi vuotta erilaisissa lehdissä, kuten Länsiväylässä, Turkulaisessa, Sue-lehdessä, Turun Sanomissa, Sisustaja-lehdessä ja Uutispäivä Demarissa. Koska olen kirjoittanut paljon artikkeleita eri alojen lehtiin, olen joutunut aina vaihtamaan tyyliä lehden mukaan. Olen myös kirjoittanut juttuja internetiin, mikä on edellyttänyt internetin käyttösääntöjen lukemista. Lisäksi tekstin runko vaihtelee. Netin suhteen kyse on pitkälti omasta viitsimisestä. Moniosaaminen vaatii mukautumista.”

Mitä moniosaaminen toimittajan näkökulmasta on?

”Moniosaaminen avaa paljon uusia mahdollisuuksia. Jokainen työpäivä on erilainen. Moniosaaminen vaatii toimittajalta paineensietokykyä. Toisinaan oma rajallisuutensa täytyy vain hyväksyä. Jos jostain asiasta ei ole itsellä tietoa, täytyy siitä ottaa selvää ja kysyä.”

Mikä on mielestäsi moniosaamisen suhde työllisyyteen?

”Uskon, että suuret sanomalehdet pitävät jatkossakin kiinni henkilöistä, jotka osaavat jonkin asian täydellisesti. Paikallislehdissä monet toimittajat kuvaavat ja taittavat itse, joten moniosaaminen saattaa lisätä työttömyyttä paikallislehtitoimittajien joukossa.”

Onko moniosaaminen lukijan etu vai haitta?

”Mielestäni moniosaaminen on lukijalle haitaksi. Jos toimittaja esimerkiksi kuvaa itse haastattelun aikana, on se aina haastattelutilanteesta pois.”

Arvostavatko työnantajat moniosaamista?

”Totta kai! Toki tämä riippuu työnantajasta. Ainakin paikallislehdet pystyvät säästämään kustannuksissa, kun yhden henkilön kuukausipalkalla on mahdollista saada toimittaja, joka kuvaa ja hallitsee taiton.”

Tosi-tv:n vyöry ärsyttää kuvajournalistia

Tänä syksynä tosi-tv suorastaan vyöryy koteihin, kun televisiosta tulee niin Big Brotheria, Idolsia kuin Maajussille morsiantakin. Ohjelmilla on suuret katsojaluvut, mutta monia ne ärsyttävät. Kuvajournalismin opiskelija Susanna Alatalo kertoo, miksi.

Mikä tosi-tv:ssä ärsyttää?

”Ohjelmat ruokkivat tarpeetonta julkisuushakuisuutta. Niiden kautta on tullut sellainen turhien julkkisten vyöry, joka täyttää tv:n lisäksi lehtien palstat. Eniten minua ärsyttävät parinhakuohjelmat, kuten Maajussille morsian, Sinkkuäidille sulhanen ja Unelmien poikamies, sillä ne ovat keinotekoisia.”

Miksi tosi-tv-ohjelmat kuitenkin ovat erittäin suosittuja katsojaluvuissa mitattuina?

”Ohjelmat tulevat ihmistä lähelle. Niitä katsoessa tulee sellainen olo, että ehkä minäkin voisin olla tuolla. Ne vetoavat ihmisten omaan narsismiin ja antavat erityisesti nuorille väärän kuvan elämän helppoudesta. Ohjelmissa on tarjolla paikka parrasvaloissa. Moni ei kuitenkaan ymmärrä, että julkinen elämä ei ole niin helppoa kuin se antaa ymmärtää. Jos tekee jotain negatiivista, siitä voi julkisuudessa joutua maksamaan kovan hinnan.”

Mitä tosi-tv-ilmiölle pitäisi mielestäsi tehdä?

”Ohjelmat kaipaavat suodatusta ja kriittistä otetta. Kaikesta ei tarvitse tehdä tosi-tv:tä. Esimerkiksi todelliset kilpailuohjelmat, jotka muistuttavat enemmän urheilua ovat hyviä. Kun mennään tuonne sairaaloihin, mennään enemmän sosiaalipornon puolelle.”

Onko tosi-tv ikuista?

”Tuntuu, että ilmiö on tullut jäädäkseen. Niin kauan kuin sillä on katsojia, siitä on turha pyristellä eroon.”

Jos tekisit itse tosi-tv-ohjelman, minkälainen se olisi?

”Ohjelmassa pitäisi olla joku järkevä pointti, eli tiedollista hyötyä katsojalle. Sen tulisi käsitellä sellaista aihetta, josta me tavalliset tallikat emme tiedä juuri mitään. Olisiko vaikkapa avaruus-tosi-tv?”

Freelancerin on jaksettava yllätyksiä ja yksinäistä puurtamista

Deadlinet huohottavat niin vakituisten kuin freelance-toimittajienkin niskaan. Kiire ei kuitenkaan ole freelancerin ainoa vaatimus.

Freelance-toimittaja Lassi Lapintie, 21, mihin kaikkeen freelancerin on revettävä?

"Suurin haaste on itsenäisyyden vaatimus. Juttu on saatava valmiiseen muotoon ilman vertaisarviointia. Palautetta saa hyvin harvoin, minkä vuoksi kehittyminen on vaikeaa. On oltava valmis myös joustamaan, sillä toisinaan juttukeikkoja tarjotaan hyvinkin lyhyellä varoitusajalla."

Millaista on freelancerin kiire?

"Silloin kun tulee yllättäviä juttukeikkoja, on pystyttävä venymään. Freelancerin kiire on joustavuutta."

Onko freelancerilla aikaa syventyä aiheisiin paremmin kuin virka-aikana työskentelevillä vakituisilla toimittajilla?

"Kyllä pidemmissä artikkeleissa saattaa saada aikaan parempaa jälkeä kuin tiukkaan deadlineen sidottu rivitoimittaja. Se kuitenkin riippuu aiheesta."

Mikä on suurin ero vakituisen ja freelance-toimittajan työssä?

"Kyllä se on vertaistuki: vakituisessa työssä saa olla muiden kanssa sosiaalisessa työympäristössä. Toisaalta freelancerin työtä ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan, minkä vuoksi töitä voi tehdä kannettavalla tietokoneella missä ja milloin vaan."

Haluaisitko jatkaa freelancerina vai päästä vakituiseen leipään kiinni?

"Vaikea sanoa. Tykkään freelancerin itsenäisyydestä, sillä se palkitsee vapauden tunteella. Sitten kun perheen perustaminen on ajankohtaista, saatan kaivata vakituisempaa työtä. Sopivin olisi ehkä jonkinlainen välimuoto. Olisi hienoa olla vaikkapa ulkomaankirjeenvaihtajana."

Reportteri kalastaa verkosta

Onko uusi teknologia ja internetin mukanaan tuomat helpot tiedonlähteet muuttaneet journalistista työtä? Kahtena vuonna kesätoimittajan työtä tehneen Heli Mutikaisen mukaan muutos on merkittävä.

Heli Mutikainen, ovatko internetin helpot tiedonlähteet vaikuttaneet toimitustyöhön?

”Kyllä ovat. Varsinkin kiireessä niihin turvautuu yhä enemmän.”

Korostaako kiire siis uusien tiedonlähteiden roolia?

”Kyllä. Ihannehan olisi, että juttua tehdessä olisi aikaa syventyä tarkempiin tiedonlähteisiin, mutta käytännössä kiire pakottaa turvautumaan nopeisiin ja helppoihin lähteisiin.”

Kuinka riippuvainen sanoisit nykyaikaisen toimituksen olevan näistä uusista tiedonlähteistä?

”Periaatteessahan emme saisi olla. Onhan tätä ennenkin tehty ilman näitä, vaikka sitä on vaikea kuvitella. Riippuvaisia kuitenkin ollaan, vaikka ei saataisikaan.”

Entä kuinka paljon turvaudut työssäsi uudenaikaiseen, kannettavaan teknologiaan? Journalistihan voi nykyään käytännössä olla yhden miehen uutisstudio – onko se vaikuttanut toimitustyöhön?

”Vaikutus on varmaan suurin verkkolehdissä, jotka painottavat nopeaa tiedonvälitystä ja reaaliaikaisuutta. Mobiililaitteista on ehkä apua äkillisissä tilanteissa, jotka on tarpeen tallentaa, mutta yleensä painettavaa lehteä tehtäessä on kuitenkin aina aikaa palata toimitukseen. Kannettavilla laitteilla on suurempi merkitys lähinnä pitkillä kotimaan ja ulkomaiden keikoilla.”

Miten uudet tiedonlähteet ja teknologia tulevat vaikuttamaan journalismiin tulevaisuudessa?

”Tiedonlähteiden määrä tulee kasvamaan koko ajan, mikä on hyvä sekä huono asia, sillä tulevaisuudessa on suurempi määrä sekä luotettavia että huonoja tiedonlähteitä. Kysymys on kai siitä, pysyykö toimittajien ammattitaito teknologian kehityksen kärryillä.”

Musiikkijournalismi on liian usein yhden puhetta harvoille

Musiikkijournalismi elää ja voi hyvin muun journalismin ohella. Sen kovan ytimen muodostaa musiikkikritiikki, jota itseään kritisoidaan suhteellisen harvoin.

Aiheeseen on kuitenkin perehtynyt musiikintutkimuksen ja tiedotusopin opiskelija Aino Heikkonen. Hän on seurannut musiikkikirjoittelua noin kymmenen vuoden ajan. Hän näkee musiikkijournalismin osin elitistisenä harvojen puheena pienelle piirille.

Mikä musiikkijournalismissa on vinossa?

”Musiikkijournalismin kirjoittelu on liian usein elitististä. Toki hyvääkin kirjoittelua on, mutta liian usein musiikkipalstoilla viljellään turhia, vaikeaselkoisia sivistyssanoja, joita alaan perehtymättömän on hankala ymmärtää. Klassisen musiikkijournalismin kielessä käytetään italialaisia musiikkitermejä ja rock-kirjoittelussa puolestaan genren erikoissanastoa esimerkiksi riffi.”

Mistä elitismi johtuu?

”Musiikkijournalismilla on pitkät historialliset perinteet. Jo alusta lähtien kriitikot ovat olleet alansa ammattilaisia, jopa säveltäjiä. Nykyinen rock-kritiikki puolestaan juontaa juurensa brittiläisestä lehdistöstä, josta ovat peräisin usein käytetyt anglismit.”

Kuka tästä elitismistä kärsii?

”Kärsijäksi muodostuu tavallinen, suuri yleisö. Jos ei ymmärrä täysin lukemaansa, voi tulla sellainen tunne, ettei voi ymmärtää kyseistä musiikkiakaan. Vaikeatajuinen kirjoittelu on luotaantyöntävää ja etäännyttää yleisön esimerkiksi klassisen musiikin ja progressiivisen rockin parista.”

Millaista musiikkijournalismin tulisi olla?

”Selkeämmin kirjoitettua, eli alan sanastoa voisi avata ymmärrettävämmäksi, ja vierassanoilla tulisi olla suomenkieliset vastineet.”

Mitä kehitysehdotuksia sinulla on?

”Muutoksen tulisi lähteä toimitusten esimiehistä: heidän pitäisi vaatia kirjoittelulta tavalliseen lukijaan vetoavaa selkeyttä ja ymmärrettävyyttä. Yleisö ei välttämättä osaa vaatia tätä pitkän perinteen musiikkijournalismilta.”

Kiire vain kasvaa toimittajan työssä

Yritykset toinen toisensa perään vähentävät henkilöstöä työmäärän pysyessä silti samana. Kiire tuntuu etenkin toimituksissa, joissa tapahtumiin on reagoitava nopeasti ja uutisesta on tehtävä monia versioita eri medioihin.

Opiskelija Tia Yliskylällä on usean vuoden kokemus toimitustyöstä paikallislehdessä, jossa neljä henkilöä tekee kahdesti viikossa ilmestyvää lehteä. Myös Tia on saanut tuntea ajan riittämättömyyden.

Miten kiire näkyy toimituksessa?

”Juttuja tehdään määrällisesti paljon laadun kustannuksella. Aika ei tahdo riittää tekemään niin montaa juttua kuin on tehtävä. Tärkeintä on määrä.”

Mikä jutun tekemisessä vie eniten aikaa?

”Perusmateriaalin hankinta, pohjatiedon kaivelu ja ihmisten tavoittelu. Sen vaatimaa aikaa on ennalta vaikea arvioida, ja kirjoittamiselle jää yleensä vähiten aikaa.”

Onko kiire jotenkin muuttunut vuosien aikana?

”Nykyään tahti on tiiviimpi. Lehden rakenne on muuttunut, niin että jutut ovat lyhyempiä ja niitä on määrällisesti enemmän kuin ennen.”

Mitä kiireelle pitäisi tehdä?

”Palkata lisää henkilökuntaa, mutta suuntaus on kuitenkin toinen. Business is business, ja se muokkaa journalismin sisältöä. Helsingin Sanomistakin löytyy paljon ihan peruskielioppivirheitä.”

Jos aikaa olisi enemmän, mitä haluaisit tehdä?

”Haluaisin olla mukana työryhmässä, josta viikoittain irrotettaisiin yksi työntekijä tekemään omaa tutkivaa journalismia, ja se vuoro kiertäisi. Jokaisella olisi aikaa tehdä laadukas juttu itse katsomastaan tärkeästä asiasta.”

Vaaditaanko verkkouutisilta laatua?

Verkosta haetaan tutkimusten mukaan nopeaa tietoa ja iskeviä otsikoita. Usein nettijuttujen lukeminen jää kesken, jos vastaan osuu kiinnostavampi linkki. Onko siis järkeä kuluttaa aikaa ja vaivaa juttujen viilaamiseen, jos lukijakin haluaa vain päästä helpolla?

Verkkomediaa aktiivisesti seuraava Johanna Junttila, 20, kommentoi asiaa.

Miten itse käytät verkkolehtiä?

”Samalla tavoin kuin painettuja sanomalehtiäkin. Uutiset luetaan joka tapauksessa vain kerran, enkä usko, että paperilehteen keskitytään sen enempää kuin verkkosisältöihin. Toisaalta sanomalehden juttuihin voi aina palata; verkosta sisältö usein häviää aika nopeasti.”

Millä tavalla kiireessä tekeminen mielestäsi näkyy verkkolehdissä?

”Joskus on tullut tunne, että lukijalle ei haluta antaa ilmaiseksi huolellisesti tehtyä sisältöä. Toisaalta Hesarin sivuilla on joskus ollut esimerkiksi multimediaesityksiä, joihin on panostettu tosi paljon, ja sellaisia saisi olla enemmän.”

Luetko verkkolehdistä juttuja loppuun asti?

”Jos aihe on kiinnostava. Joskus se ärsyttääkin, että jutut on palasteltu pieniin osiin ja on jatkuvasti klikkailtava uusia linkkejä, jotta voi lukea lisää. Esimerkiksi Kauhajoki-uutisia lukiessa tuli tällainen tunne, kun kaikki tiedot oli jaettu eri pätkiin. Silloin en ehkä jaksa lukea kaikkea samaan asiakokonaisuuteen liittyvää.”

Kuinka paljon luotat verkkomediaan?

”Luotan lukemaani, jos lehdestä on olemassa myös printtiversio. En usko, että uutiskriteerit olisivat verkossa löysempiä kuin paperiversiossa, tai tekijät yhtään vähemmän ammattitaitoisia.”

Kannattaako sinusta verkossa julkaistavien juttujen eteen nähdä vaivaa?

”Joo, samalla lailla kuin printtipuolellakin. Ei sanomalehti voi kuitenkaan olla niin viimeistelty kokonaisuus kuin esimerkiksi romaani.”

Yhteiskunnan arvot ohjaavat journalismikritiikkiä

Journalismikritiikki on suomalaisessa mediassa tarkempaa kuin ulkomailla, sanoo tiedotusopin opiskelija Noora Laaksonen. Silti toisten tiedotusvälineiden epäonnistumisiin puututaan herkemmin kuin omiin. Laaksosen mukaan uskottavaa ja toimivaa mediaa tuskin olisi ilman journalismikritiikkiä.

Mitä journalismikritiikillä tarkoitetaan?

”Ennen kaikkea toimitustyön itsekritiikkiä, eli että ei julkaista tai tuoteta ihan mitä vaan. Medialla on kuitenkin sen verran valtaa, että sitä täytyy käyttää harkiten.”

Miten journalismikritiikki näkyy käytännössä?

”Se näkyy esimerkiksi siinä, että on tällaisia järjestelmiä, kuten Julkisen sanan neuvosto ja journalistin ohjeet, joiden mukaan viestinten on julkaistava vastineet, korjattava virheet ja ilmoitettava kytkökset. Suomessa ollaan tiukempia kuin ulkomailla.”

Mitä hyötyä on journalismikritiikistä?

”Pakkohan johonkin on rajat vetää. Jos julkisen sanan on tarkoitus palvella kansaa tai yleisöä, siihen on voitava luottaa. Journalismikritiikki lisää luottamusta objektiivisuuteen. Jos sitä ei olisi, ei voisi olla uskottavaa ja toimivaa mediaa.”

Miten journalismikritiikkiä voisi kehittää?

”En oikein usko, että siitä olisi mitään hyötyä, jos perustettaisiin vaikka uusia sensurointiviranomaisia. Yhteiskunnan arvot yleensä vaikuttavat journalismikritiikkiin. Jos esimerkiksi kaikki hyväksyisivät, että jostain rikoksesta epäillyn kuva olisi alusta asti julkinen, niin ei sen julkaisemiseen silloin puuttuisi journalismikritiikkikään. Yksittäiset journalistit tasapainottelevat oman ja yhteiskunnan arvomaailman välillä.”

Sanotaan, että journalismikritiikki kääntyy helposti kilpailevien tiedotusvälineiden haukkumiseksi. Kriittisesti arvostellaan lähinnä toisten tekemisiä. Puuttuuko mediasta itsekritiikki?

”Pitää paikkansa. Kuka sitä nyt haluaisi omaa kuoppaansa kaivaa? Oikaisu on aina julkaistava, joten siltä osin itsekritiikkiä on. Käytösvirheet sen sijaan laitetaan yleiseen piikkiin tai uutisoidaan pienesti.”

Tervetuloa blogiin!

Vanhaa Kummeli-sketsiä mukaillakseni Journalismikritiikin seminaari järjestetään tänäkin vuonna, eikä se ole "aivan sama".

Vuorossa on nimittäin jo 12. kerta, kun journalismin tekijät, tutkijat ja opiskelijat kokoontuvat yhteen keskustelemaan ajankohtaisista kysymyksistä mediassa.

Tällä kertaa seminaarin aiheena on kiire, ja tapahtuma järjestetään keskiviikkona 12.11.2008 Tampereen yliopistossa. Paikkana on kirjastorakennus Linnan Väinö Linna -sali (Kalevantie 5), ja aikaa seminaarille on varattu klo 12-16.30.

Seminaariin ilmoittautumisohjeet ja päivän ohjelman voi lukea täältä. Mahdollisia viime hetken muutoksia voi taas tarkkailla Tampereen yliopiston Journalismin tutkimusyksikön sivuilta. Siellä pääsee katselemaan myös aiempien seminaarien ohjelmia ja yksikön muuta journalismikritiikkitoimintaa.

Tähän blogiin kootaan myös tietoa tapahtumasta, ja seminaaripäivänä blogissa raportoidaan puhujien esityksistä ja yleisön tunnelmista.

Seminaarista tehtävistä jutuista vastaa Tampereen yliopiston tiedotusopin ensimmäisen vuoden opiskelijoiden harjoitusryhmä opettajanaan lehtori Jari Väliverronen.

Koko harjoitusryhmä toivoo, että yleisö saapuisi sivuille lukemaan juttuja ja myös avaamaan sanaisen arkkunsa. Kommentoimisiin!