Blogiryhmä kiittää lukijoita

Journalismikritiikin seminaari 2008 on saatettu kunniakkaasti loppuun - kuten myös blogiryhmän urakka. On siis aika lausua seminaarin verkkopuolen päätössanat ennen siirtymistä uusiin haasteisiin.

Blogin pitäminen oli harjoitustyönä meille kaikille uusi ja hyödyllinen kokemus. Ryhmä suoriutui tehtävistään oikein mukavasti, vaikka ennalta kaavailemamme aikataulu ei ihan loppuun asti pitänytkään.

Tekijöillä vaikutti olevan hauskaa juttuja laatiessaan. Toivottavasti se tekemisen ilo välittyy myös teksteistä teille blogin lukijoille. Kiitämme kaikkia blogia seuranneita mielenkiinnosta ja toivomme, että bloggausperinne jatkuu myös ensi vuoden seminaarissa!

Journalistista kiirettä vai stressiä?

Journalismin tutkimusyksikön tutkimusjohtaja Pentti Raittila arvioi tuoreeltaan, että seminaarin keskustelu oli poikkeuksellisen hyvää. Parannettavaakin löytyi: hän olisi kaivannut enemmän keskittymistä konkreettisiin rivitoimittajan ongelmiin.

Tästä huolimatta moni asia herätti hänessä ajatuksia. Päällimmäisenä mielessä pyöri journalistisen työn väitetty viimeaikainen muutos.

”Eikö journalistisessa työssä aina ole ollut häilyvää työn ja vapaa-ajan ero? Miten journalistin työssä näkyy se, että työ hallitsee elämää?” hän pohti journalistin työn poikkeavuutta muusta työelämästä.

Samoin Raittilaa mietitytti journalistisen kiireen olemus.

”Onko kiire sitä, mitä se on monessa muussa tietotyössä?”

Hän päätyy arvioimaan, että journalismi on omanlaisensa ammatti, ja niinpä sen kiirettä tulisi tutkia sen omista lähtökohdista.

Seminaarille sykäyksen antaneessa Jyrki Jyrkiäisen tutkimuksessa toimittajat kokivat kiireen työnsä suurimmaksi ongelmaksi, mutta Raittila katsoi asiaa hieman toisin. Hän arvioi, että kiire sinänsä ei välttämättä synnytä ongelmia. Hänelle ongelma syntyy ennemminkin kiireen ja stressin välillä. ”Ne ovat ulottuvuuksiltaan erilaisia. Kiire ei välttämättä synnytä stressiä."

Stressin ja kiireen erottamiseksi Raittila mietti, missä määrin toimittajan työ on luovaa ja missä määrin koneiston rattaissa olemista.

Raittilan mukaan luovan työn tekijät pitävät työtään mielekkäänä, ja sen vuoksi he suostuvat toimimaan kiireessä mieluummin kuin vastenmielistä työtä tekevät.

Nykyisin luovuutta edistävä kiire muuttuu kuitenkin herkästi stressiksi. Tutkimusjohtaja näkee asian liittyvän formatointiin. Nettiuutisointi ja kilpailu siitä, kuka ehtii ensimmäisenä julkaista rutiiniuutisen, on Raittilan mielestä mennyt huvittavaksi. Hän uskoo sen näkyvän lopulta journalismin laadussa.

”Ennen tehtiin juttuja siitä, mitä maailmassa tapahtui. Nyt on valmiita lokeroita ja mittoja, joita täytetään.”

”Seminaari pisti kelat liikkeelle”

Viisi tuntia kriittistä keskustelua ja puutuneita takapuolia. Tampereella kuvajournalismia opiskeleva Heli Blåfield ja tiedotusoppia lukeva Verna Leinonen kertoivat, mitä jäi käteen.

”Hilkka Olkinuora puhui hyvin, mutta puhe olisi pitänyt saada luettavaksi. Puolet meni ohi. Hän käytti vetäviä kielikuvia, joihin jäin koukkuun”, Leinonen arvioi.
Blåfield uskoi kielikuvien viljelyn olleen tietoinen vastalause yliopiston sisäisille puhumisen tavoille.

Seminaarin aihetta opiskelijat pitivät onnistuneena. Molemmat ovat huomanneet kiireen valtaavan arjen niin yliopistossa kuin toimituksessakin.
”Jos et kestä kiirettä, olet luuseri”, Leinonen tiivisti kokemuksiaan.

Blåfieldin mielestä kiireestä puhuminen on aidosti kriittistä. Hän lisäisi kuvajournalistikoulutukseen elämänhallintakurssin vastaukseksi työ- ja yliopistomaailman vaatimuksiin.
Kiireen riivaama Leinonen ei ehtinyt rupatella enempää, tupakka kutsui.

Blåfield ei kokenut saapuneensa paikalle turhaan.
”Seminaari pisti kelat liikkeelle. En ole yksin kiireen kanssa enkä ainoa, joka näitä juttuja ajattelee”, hän kuvaili tuntojaan.

Blåfieldin mielestä ei ole häpeällistä tuntea olevansa paineessa. Hänestä on tärkeää oppia tuntemaan rajansa.
”Kun tarpeeksi monta kertaa tunkee kielensä tankoon, tajuaa, milloin sitä kannattaa harrastaa.”

Seuraavassa journalismikritiikin seminaarissa kuvajournalisti toivoisi käsiteltävän alan kilpailuhenkisyyttä. Häntä kiinnostaisi erityisesti, mitä alan mediaseksikkyys merkitsee sisällölle ja sen tekijöille.
”Onko jotenkin seksikästä olla toimittaja? Paljon nuoria haluaa alalle, vaikka tämä on yksi maailman perusduunareimmista ammateista.”

Tuottamattomalle työlle tarvitaan lisää aikaa

”Tuottamattomalle työlle on toimittajan työssä liian vähän aikaa”, sanoo seminaarissa puheenjohtajana toiminut Heikki Hellman. Puheenjohtaja viittaa tuottamattomalla työllä tilanteisiin, joissa voi muun muassa luoda verkostoja. Suhteista on hyötyä tulevien juttujen teossa.

Hellmanin mukaan seminaarissa kaikilla puhujilla oli samantapaisia ajatuksia kiireestä. Hänen mielestään kiinnostavinta antia oli kiireen, ajan ja luovuuden suhde.

”On kahdenlaista kiirettä, aikataulukiire ja elämäntapakiire. Aikatauluun liittyvän kiireen oppii toimittajan työssä hallitsemaan erilaisilla rutiineilla, jotka kehittyvät kokemuksen myötä.” Elämäntapakiire on Hellmanin mielestä ikään liittyvä asia. Nuoret oppivat helpommin elämään sen kanssa. Yli 50-vuotias haluaisi jo vähän hidastaa.

”Ihminen on hidas sopeutumaan uuteen kiireen vaatimukseen ja yhtäaikaisiin työprosesseihin. Hän haluaa luonnostaan erikoistua ja paneutua. Kun toimittajan täytyy toimia monisählääjänä ja jakautua moneen eri suuntaan, syntyy ongelmia”, Hellman esittää.

Toimittajilla on Hellmanin mielestä taipumus ajatella kiirettä vain omana ongelmanaan. Seminaarissa kävi kuitenkin ilmi, että se läpäisee koko työelämän. Myös tavallisen työläisen pitää miettiä, miten hän ehtii selviytyä kaikista päivän askareistaan. ”Kiire on meidän aikaamme liittyvä erityinen mielentila”, Hellman tiivistää.

Persoonaa peliin

Radio Moreenin päätoimittaja Eeva Mäntymäki sanoi yleisökeskustelussa, että hänen kokemuksiensa mukaan nykypäivän työnantajat haluavat töihin persoonia. Pastori ja toimittaja Hilkka Olkinuora oli eri mieltä.

”Eivät työnantajat persoonia halua, sillä heitä on hankalaa johtaa.”

Yle Jyväskylän toimittaja Timo Hytönen nosti esille radiopersoonien tuotteistamisen.

”Ohjelmista on tullut tyhjänpäiväistä lätinää, jossa pääasiassa on persoona.”

Myös Olkinuoraa ilmiö pöyristyttää.

”Eräänä aamuna kuuntelin, kun kolme radiopersoonaa tuli siihen tulokseen, että parisuhteen mittari on se, pystyykö pari olemaan yhtä aikaa vessassa niin, että toinen harjaa hampaita ja toinen paskoo. Ja tästä kansa sitten maksaa.”

Kouvolan Sanomien toimittaja Irma Jäppinen huomautti, että myös sanomalehtitoimittajista on tullut aiempaa tunnetumpia.

Heikki Hellmanin mukaan jokaisen toimittajan on nykyään laitettava persoonansa peliin.

Olkinuoran mukaan taustalla saattaa olla yleisön yksinäisyys.

”Tuttuja kasvoja ja inhimillistä läheisyyttä kaivataan.”

Syökö työ liikaa vapaa-aikaa?

Työn ja vapaa-ajan erottaminen ei ole helppoa toimittajallekaan. Tutkija Laura Ruusunoksa aloitti iltapäivän yleisökeskustelun kysymällä, häiritseekö työn ja vapaa-ajan sekoittuminen toimittajan työtä ja tuoko se osaltaan kiireen tuntua tekemiseen. Eikö toimittajan vapaa-aika ala silloin, kun jutut ovat toimituksen järjestelmässä?

Eronteko ei Hilkka Olkinuoran mielestä ole toimittajan työssä sen kummempi kuin muissakaan kutsumusammateissa.

”Vaikka yksi juttu valmistuisi, mieltä voi painaa kymmenen muuta jutunaihetta, joita on samaan aikaan laiminlyönyt.”

Tiedotusopin opiskelija Joonas Fritze tekisi tässä asiassa eron uutisjournalismin ja median hitaampien muotojen välille. Hän kertoi omaan kokemukseensa pohjaten, että uutistoimittajana on helpompaa päästää töistä irti.

”Jutulle ei voi enää tehdä mitään sen jälkeen, kun on kerran jättänyt sen käsistään, vaikka työpäivä olisi ollut miten kiireinen tahansa.”

”Liukuhihnatyön ulkoinen kuri korvattava itsekurilla”

”Kiire ei luonnehdi pelkästään uusia työmuotoja, vaan se läpäisee koko työvoiman”, kiteytti valtiotieteen dosentti Jussi Vähämäki ajatuksensa.

Vaikka työaika on pidentynyt, työpaikalla käytettävä aika on vähentynyt. Tämä saikin Vähämäen pohtimaan: ”Työajan pidentymisen yksilöllinen tunne on medioiden luoma harha. Voidaan kysyä: onko kiire siten harhaa?"

1990-luvun puolivälissä tuotantoon tulleella uudella teknologialla on Vähämäen mukaan yhteys kiireen tuntemuksiin. ”Mielestäni tämä itsestäänselvyys on outoa, koska työvälineiden ja koneiden kehittymisen mukana muuttuvat myös työn organisointi ja sisällöt.”

Vähämäen mukaan työkalut vaikuttavat mielialoihin, käyttäytymiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Dosentti ajattelee, että aiemmilta ajoilta tutun koneiden ja liukuhihnatyön ulkoisen kurin pitäisi olla nykyisin korvattavissa itsekurilla.

Tässä pyrkimyksessä Vähämäki korostaa itsenäistä vuorovaikutuskykyä koneen kanssa. ”Voidaan kysyä, hallitseeko tämäntyyppistä liukuhihnatyötä kiire”, myös kirjailijana työskennellyt Vähämäki filosofoi.

Vähämäki pitää teknologian tärkeimpänä seurauksena työajan ja työrajojen rikkomista. ”Nykyään työtä luonnehtivat epämääräisyys ja päällekkäisyys. Työ ei ole enää kronologista vaan kestoa. Kestossa eläminen on kiireessä elämistä.”

Vähämäki totesi kiireen olevan kaikkien aistien käyttöä. ”Se kohdistuu koko elämän kehyksiin, ihmisen olemassaoloon ja persoonaan. Samalla kiire korostaa yksilöllisen persoonan merkitystä työssä.”

Hänen mukaansa yksilölliset ratkaisut korostuvat myös kiirettä vastaan taistellessa.

"Toisinaan on vain uskallettava hypätä pois kiireen oravanpyörästä."